torstai 11. helmikuuta 2010

Kulttuuria

Ollaan jo pitkällä tätä vuotta, mutta yhtään kirjoitusta en ole saanut aikaiseksi. Mutta jospa nyt, kun on nuhakin ja hiihtämään ei siis viitsi lähteä. Se on tuo hiihtäminen vienytkin aikaa tänä talvena ja hyvä niin.



Mistähän päästä näitä kulttuuriasioita nyt ryhtyisi purkamaan? Pakkoliikkeitä oli nimeltään Karjaan lukion näytelmäkerhon esitys, jota kävin katsomassa. Näytelmä käsitteli lukioikäisille tärkeitä asioita: seurustelua, tulevaa opiskelua ja työpaikkaa, asevelvollisuutta, bailaamista jne. Toteutus oli hyvä, alussa oli näytteleminen vähän jäykkää, mutta vauhtiin päästyään esitys oli erittäinkin sujuvaa. Pelotti vähän etukäteen, että joutuuko tässä kuinka tuntemaan myötähäpeää, mutta sellaisesta ei ollut pelkoakaan. Sellainenkin kysymys tuli mieleen, että esittivätkö nämä nuoret itseään? Positiivisen puolelle kääntyi tämä näytelmä ihan selkeästi.








Linda Gail Lewis, kuuluisan Jerry Lee Lewisin pikkusisko, teki Suomen kiertueen, jonka yksi keikka oli On the Rocksissa Helsingissä 3.2. Minä olen niin kova Jerry Lee-fani, että pakkohan tätä oli mennä katsomaan. Ja mitä saimmekaan? Ihan kelpo rock'n'roll-show'n, ei sen enempää eikä vähempää. Taustaorkesteri oli todella hyvä, kitaristina oli Billy Bremner, joka on tuttu mm. Rockpilesta ja Dave Edmundsin taustalta. Rumpali Ingemar Dunker oli hupaisa ilmestys: iso, tatuoitu mies ja todella pieni rumpusetti, joka käsitti vain bassorummun, virvelin, hi-hatin ja kaksi peltiä. Linda Gailin tytär Annie Marie Dolan lauloi taustoja ja oli solistina parissa kappaleessa. Isoveljen hittejä kuultiin liikaakin, niistä parhaiten toimi "High school confidental". Se jäi harmittamaan, että soittivat kantria niin vähän, kaksiko kappaletta vain? Kyllähän ryhmä osasi rokatakin, ei siinä mitään, mutta siltikin tuo kantriosasto oli paljon sielukkaampaa ja sydäntäraastavampaa ja koskettavampaa. Mutta yleisö, jota olisi voinut olla enemmänkin, kai halusi ja saikin sitten tuota rock'n'rollia.







Meta4-jousikvartetti, jossa soittvat Antti Tikkanen: viulu, Minna Pensola: viulu, Atte Kilpeläinen: alttoviulu ja Tomas Djupsjöbacka: sello konsertoi Nummelan kirkossa soittaen Franz Schubertin Jousikvarteton G-duuri D 887. Yhtye on saavuttanut kansainvälistäkin mainetta ja se ei olekaan mikään ihme, sen verta taidokasta ja eläytyvää oli ryhmän soitto. Eihän minulla tällaisesta ole mitään aikaisempaa kokemusta, mutta kyllä tämä teki hienon vaikutelman. Vaikka konsertti alkoikin vähän myöhässä, niin todella äkkiä vierähti tunti hienon musiikin parissa.


Monenlaista on taas ollut ja tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Toivottavasti teilläkin on ollut yhtä antoisaa kulttuurin parissa. Ja älkää unohtako hiihtoakaan.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Punk ja yäk


Lainasin kirjastosta tämän 4 cd:n kokoelman ja tähän mennessä olen kuunnellut siitä neloslevyltä puoli minuuttia Vihan Munaa ja Redsiä. Enempää ei sitten tarvitsekaan. Kovin todennäköisiä ja muista yhteyksistä tuttuja kappaleita on kokoelma täynnä, ei näitä enää jaksa. Mukana tulleen kirjasen luin kokonaan ja katsoin kuvat, ihan kiva. Olenko minä tullut vanhaksi, kun ei tällainen enää kiinnosta yhtään?

perjantai 27. marraskuuta 2009

Danny Show 2009




Tämä on ollutkin jo pitempään haaveena eli nähdä Danny livenä. Voiko siihen kuolla? Ei näköjään, ei edes naurattanut niin kuin pelkäsin ennakkoon.
Danny Show 2009 Rock Academy, Vantaan Onnelassa 26.11.2009. "Teemana kuuma rytmi eli rock'n'roll." Olihan varsinaista rock'n'rollia tai eihän se ollut kuin erittäin tympeätä rokkia huonosti soitettuna. Tai ei huonosti, oikeinhan ne soitti, mutta. Rumpali oli kauhea halonhakkaaja, kitaristi kauhea tiluttelija jne. Danny puhui alussa aivan puuta heinää: Elvisin vanhasta taustabändistä Bill Black on vieraillut useasti Suomessakin. Mielenkiintoiseksi asian tekee, että mister Black kuoli jo vuonna 1965. No sattuuhan näitä.
Rock around the clock oli ensimmäinen kappale, todella jäykkää menoa. Seuraavaan Roll over Beethoveniin oli sovitusta varastettu ELO:lta, tympeät synajouset. Be-bop-a-lula ja Shakin' all over, no nehän ne nyt eivät svenganneet sitten yhtään mihinkään. Hirveätä. Mutta yleisö tykkäsi. Sitten tuli Elvis-medleyt; Cadillac, joka esiteltiin Renegadesin kappaleena ja soitettiin Vince Taylor-versiona. Beatlesia, Rolling Stonesia, Roy Orbisonia ja Cliff Richardia. Sitten olikin ensimmäinen setti ohi ja vuorossa väliaika.
Väliajan jälkeen soittivat vanhoja Danny-hittejä 60- ja 70-luvulta. Sovitukset olivat taas ihan hirveitä: eikö näitä pysty tanssimaan ilman sitä jyskyttävää rumpukomppia? Mutta yleisö tykkäsi. Välillä kävi yksi taustalaulajattarista vetämssä aivan hirveän rokki-medleyn: Ja rokki soi/Tahdon rakastella sinua/Fiilaten ja höyläten. Niin ja se toinen leikki Suzi Quatroa: Can the can. Se ei ollut ihan niin hirveätä. Ilta päättyi yhteen parhaista Danny-kappaleista eli Seisemän kertaa seitsemän. Tokihan sekin pilattiin sillä hirvittävällä rokkimeiningillä.
Siinä mielessä tämä oli pettymys, että ei Danny ollutkaan niin huono kuin olin odottanut. No ei se toki hyväkään ollut. Lauloi välillä todella huolimattomasti eikä oikein muistanut aina sanojakaan.
Sellainenkin ajatus hiipii mieleen, että taitavan taustaorkesterin, jossa olisi riittävästi puhaltajia, kanssa Danny saisi aikaan ihan kelpo shown. Mutta sellaisesta taitaa olla turha haaveilla, mieshän on bisnesmies ja tuollaiseen orkesteriin satsaaminen maksaisi, näitä nytkin mukana olevia nuoria soittajia saa varmaan halvalla pilvin pimein.
Ja Ossi Ahlapurokin oli paikalla.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Kalle Päätalo


Kalle Päätalon syntymästä tulee 11.11.2009 kuluneeksi 90 vuotta, tärkeä päivä siis. Ainakin minulle ja varmaan monelle muullekin. Myöntämällä pitävänsä tämän suuren möllärimestarin kirjoista, ei varmaan nosta omaa rock- tahi katu-uskottavuuttaan. Mutta mitäpä semmoisilla on enää merkitystä tässä iässä? Ei niin yhtään mitään.
Itsekin jouduin ihan vahingossa Kalle Päätalon pauloihin vuonna 1997. Ainahan Päätalon kirjoista oli heitetty herjaa, lähinnä niitten pituudesta ja jahkailevaisuudesta, niinpä päätin tarttua härkää sarvista periaatteella: "eihän se ole mies eikä mikään, joka ei ole lukenut yhtään Päätaloa". Ja toisaalta sittenpä olisi jotain pohjaa, josta lähteä haukkumaan ja teilaamaan kirjojaan. Mutta toisin siinä sitten kävi, äidin kirjahyllystä löytyi Iijoki-sarjan ensimmäinen teos "Huonemiehen poika" ja hyvin äkkiähän minä sitten jäin siihen koukkuun. Kirjastosta haalin loput sarjan kirjat ja kun siinä vaiheessa ilmestyneet 25 osaa oli luettu, aloitin koko homman alusta. Hulluutta? Kyllä varmaan, mutta toisaalta kirjoissa on niin paljon henkilöitä, tapahtumia ja outoja sanoja ja sanontoja, että eihän ne kaikki kertalukemisella aukea.
26. osa "Pölhökanto Iijoen törmässä" ilmestyi 1998 ja silloin olin Jämsässä töissä ja jo hyvissä ajoin olin kyselemässä kirjaa paikallisesta kirjakaupasta. Myyjä heltyi ja myi minulle kirjan jo ennen virallista ilmestymispäivää niinsanotusti tiskin alta. Ja niinhän siinä kävi, että kaupasta kadulle tullessani pääsi itku.
Nykyään minulla on Iijoki-sarja kokonaisuudessaan omassa hyllyssä, eihän sitä koskaan tiedä koska hulluus taas iskee ja on päästävä lukemaan Päätaloa. Kuuteen kertaan olen Iijoen lukenut ja viimeksi vuonna 2004.
Muut Päätalon kirjat eivät ole minulle niin tarkeitä, osa niistä on todella huonoja. Mm. esikoiskirja "Ihmisiä telineillä" on huono, samoin Koillismaa-sarjan viimeinen kirja "Mustan lumen talvi" sekä "Höylin miehen syksy" ja "Ruskan jälkeen".
Iijoki-sarja, 26 osaa ja 16994 sivua hyvää luettavaa. Mutta harkitse tarkkaan ennen kuin aloitat lukemisen.

torstai 5. marraskuuta 2009

Lahtarit 4.11.2009




Lahtarit-yhtyeen, jossa "soitan" kitaraa, harjoitukset pidettiin taas tuttuun tyyliin Lahdessa. Lähdin hyvissä ajoin liikkeelle, sillä piti tehdä mutka Vantaan Koivukylään. Vein sinne joitain satoja lp-levyjen suojamuoveja, jotka myin pois. Ai miksikö? Ensinnäkin levyhylly on paljon siistimmän näköinen ja sain siihen lisää tilaa. Vaan eipä ne kaikki siltikään sinne mahdu. Toiseksi levyt ovat käyttötavaraa eivätkä mitään keräilyesineitä eli saavatkin kulua ja näyttää käytetyiltä. Ja meidän basistillekin meni osa näistä muoveista.

Ja perinteeseen treenimatkalla kuuluu kuunnella Radio Yle 1:stä Faunin iltapäivä, alkaa 16.15. Tämä ohjelma on kyllä parasta mahdollista autoilumusiikkia. Ohjelma, joka ei petä koskaan.

Itse treenitkin menivät hyvin. Oikein itseäkin alkaa pelottaa, että kuinka helposti uudet kappaleet saadaan haltuun. Mutta kyllä se palautus maanpinnallekin tulee aina välillä eli soitto menee ihan persiilleen. Näin eilenkin varsin uusimpien kappaleiden osalta ensimmäisellä kierroksella. Mutta keikallehan me halajaisimme, pystyykö kukaan auttamaan? Treenien jälkeen perinteiset kitaristin tarjoamat kahvit.

Kahvittelun aikana alkoikin sitten lumisade ja minulla tietenkin kesärenkaat alla. Laiskuus vai mikä se lienee, mutta näin taitaa käydä joko talvi. Hitaasti mutta varmasti ajoin kotiin. Tiellä numero 25 jaksoi ihmetyttää se eräs aura-auto, joka ei siis aurannut vaan kylvi suolaa. Siitä ei kyllä ollut yhtään mitään hyötyä, niin paljon oli jo lunta kertynyt tielle. Enemmän olisi todellakin auttanut se auraus. Mutta niin vain tästäkin selvittiin.




Lisätäänpä tähän Lahtarit MySpace-linkki:






maanantai 2. marraskuuta 2009

Kulttuurikunto

Se on hieno keksintö tuo Kulttuurikunto Ylen sivuilla. Löytyy tämmöisestä osoitteesta: http://kulttuurikunto.yle.fi/etusivu . Joskus alkuvuodesta olen sinne kirjautunut ja nyt jo päässyt Hall of Fameen. Sehän nyt ei kauheita vaadi, lähinnä viitseliäisyyttä eli jaksat kirjata kaiken "kulttuuritoimintasi" ylös. Hyvä on myös välillä täyttää kulttuurikokemusraportteja ja avata uusia keskusteluja ja tietysti osallistua keskusteluihin. En minä sitten tiedä, että onko tämäkään niin kauhean viisasta nettitoimintaa? Vaan mikäpä sitä sitten olisi, mutta vaikuttaa kuitenkin fiksummalta kuin Facebook tai MySpace. Ja onhan se sentään kylddyyriä, stana. Ja se on hienoa! Konkreettistakin hyötyä Hall of Fameen pääsystä on ollut, lähettivät olakalaukun, Marimekko-penaalin, rintanappeja ja tarroja. Olkalaukku on osoittautunut hyväksi apuvälineeksi kirjastoreissuilla ja onhan se ihan tyylikäskin: musta. Lahtarit-napin laitoin siihen ja niin siitä tuli vieläkin tyylikkäämpi. Mutta kulttuurikuntoilu kannattaa!

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Kirjamessut

Kävin eilen Kirjamessuilla. No, mikäpäs siinä, ihmisiä oli aivan liikaa. Mikähän niitä sinne sitten oikein veti? Viini, laulu ja kirjat? Niin ja ruoka? Laulu ainakin kaikkein huonoiten, sillä musiikkimessuilla oli kaikkein hiljaisinta. Siihen kyllä vaikutti varmasti huono markkinointi ja huono sijainti. Itselläkin meni tovi oikean paikan löytämisessä. Ja samaa sanoivat jututtamani myyjätkin.

Julkkiksia bongasin ainakin seuraavat: Reijo Mäki, Anni Sinnemäki, Alivaltiosihteeri, Kari Hotakainen, Sofi Oksanen, Sedu Koskinen, Mikko Saarela, Jörn Donner, Saska Saarikoski, Pedro Hietanen ja olikohan niitä vielä muitakin?

Ja jotainhan sieltä on kai aina ostettavakin? Shokki-kirjan ja Pikkujoulu Fingerporin sain todella edullisesti. Suuri ilonaihe oli myös Musiikkimessuilta löytynyt Arttu ja Martti Suuntalan lp, nyt minulla taitaakin olla kaikki Arttu Suuntalan levyt. Niitä ei taidakaan olla yhtään cd-formaatissa, kukahan tekisi kulttuuriteon ja julkaisisi.

Ja sokerina pohjalla Suomen Kuvalehden numero 13 vuodelta 1951. Sen ostin veljelleni, itsellä se on. Ja miksikö tämä piti ostaa? Isäni on aikoinaan voittanut Plymouth-merkkisen auton SK:n kilpailussa ja tässä numerossa on hänen haastattelunsa. Tämä on erittäin tärkeä ostos.

Kai sitä sitten on taas ensi vuonnakin mentävä Kirjamessuille? Kyllä, sillä voisihan sitä huonomminkin lauantai-iltapäivän käyttää.